Kohti metamodernia maahanmuuttopolitiikkaa

Tämä artikkeli on esseemuotoinen tiivistelmä maahanmuuttopolitiikkaa käsitelleestä metamodernistien tapaamisesta torstaina 8.6.2017 Helsingissä.

Keskustelumme lähtökohtana toimi globaali ja ilmastollinen näkökulma maahanmuuttoon Suomessa ja Suomen kaltaisissa ”pohjoiseurooppalaisissa” maissa. Noin 15 hengen ryhmäkeskustelussa pyrittiin kartoittamaan sellaisia yhteiskunnallisia perusarvoja ja ihanteita, jotka koettiin suomalaisuutta määritteleviksi. Tätä lähestyttiin pohtimalla sekä sellaisia arvoja, jotka yhdistävät Suomen muihin kulttuureihin, että sellaisia, jotka erottavat Suomen muista kulttuureista. Nämä yhteiskunnalliset arvot ja ihanteet olivat:

  • Oikeusvaltio ja laillisuusperiaate
  • Liberaali demokratia
  • Rehellisyys (eli vilpittömyys, avoimuus ja totuudenmukaisuus)
  • Kansalaisten keskinäinen luottamus ja sen ylläpito
  • Kanssaihmisten huomioiminen (ennen kaikkea passiivisesti)
  • Yksilön ja yhteiskunnan välinen molemminpuoleinen sitoutuminen

Näissä arvoissa ja ihanteissa nousee esiin sosiaalisen koheesion ja eräänlaisen yhteisen tapakulttuurin tarve. Ilman näitä arvoja ja ihanteita ei voi olla sitä, mitä Suomeksi kutsumme. Mitä tämä sitten tarkoittaa monikulttuurisuudelle?

Monikulttuurisuus voidaan terminä käsittää monin tavoin. Yksi (myönteinen) tapa käyttää termiä on kuvata sillä yhteiskuntaa, jossa ihmiset useista eri taustoista voivat elää yhdessä yhteiskunnassa ja voivat antaa omien kulttuuripiirteidensä näkyä. Tämänlaisen määritelmän antavat yleensä ne, jotka katsovat ”kannattavansa monikulttuurisuutta”.

Tämänlainen pluralistinen ajattelu edellyttää kuitenkin toimiakseen, että eri taustojen ja lähtökohtien ihmisten yhteiselo samassa yhteiskunnassa perustuu keskinäiseen kunnioitukseen, luottamukseen ja suvaitsevaisuuteen, ja että kaikki yhteiskunnan osapuolet voivat allekirjoittaa tietyt keskeiset yhteiset pelisäännöt ja arvot, joita yhdessä pidetään toteuttamisen arvoisina.

Juuri tässä on monikulttuurisuuden politiikan toteuttamisessa epäonnistuttu eriasteisesti eri maissa. Jos tarkastelukulma on humanitaarinen ja työperäinen maahanmuutto vähemmän kehittyneistä maista kehittyneisiin maihin, voidaan tunnistaa molemminpuolisia jännitteitä kantaväestöjenn ja erilaisten etnisten vierasperäisten ryhmien välillä. Nämä jännitteet ovat näyttäytyneet merkittävinä maahanmuuttovastaisina liikkeinä useimmissa länsimaissa ja toisaalta maahanmuuttajataustaisten syrjäytymisilmiöinä.

Epäonnistuneesti pluralistinen yhteiskunta ei voi hyvin, vaan johtaa sisäisiin yhteenottoihin, joita ovat historiassa edustaneet niin poliittiset sisällissodat kuin etniset konfliktitkin.

Kuivuuskehitysennuste 2030-luvulle. Dai, Aiguo 2010. Drought under global warming: a review. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/wcc.v2.1/issuetoc

Silti maahanmuuton ongelmien ja maahanmuuttovastaisuuden käsittäminen vierasperäisen ja kotoperäisen väestön välisenä konfliktina ei ole erityisen hyödyllinen tarkastelutapa, vaikka juuri näin usein tekevät sekä maahanmuuton vastustajat että rasismisyytöksiä jakelevat. Perustelen seuraavissa kappaleissa miksi.

Ensinnäkin maahanmuuttovastaisuus vaikuttaa puhuttelevan vain osaa kantaväestöä useimmissa laajan maahanmuuton kohteena pidempään olleissa maissa. Kantaväestö ei siis ole yhtenäinen osapuoli missään konfliktissa vierasväestöjen kanssa. Eniten maahanmuuttovastaisuus vaikuttaisi puhuttelevan niitä, jotka yksilöinä kokevat asemansa yhteiskunnassa jollain tapaa huonoksi tai uhatuksi – ja joiden vanhemmilla ei ole yliopistotaustaa. Työmarkkina-asemaltaan heistä monet ovat oikeastaan samantapaisessa tilanteessa nyky-Suomessa kuin monet vähemmän kehittyneistä maista tulleet maahanmuuttajatkin.

Toiseksi: syrjäytymisilmiöiden kuten työttömyyden ja rikollisuuden suhteen maahanmuuttajataustaiset eivät ole millään tapaa yhtenäinen joukko. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajien työttömyys vaihtelee melko paljon lähtömaan mukaan eikä näiden erojen selittäminen ole helppoa. Esimerkiksi afrikkalainen tai lähi-itäläinen kansalaisuus ennustaa Suomessa työttömyyttä ja rikollisuutta jonkin verran, mutta vain rajallisesti ja epäyhteneväisesti. Vaikka maahanmuuttajavastaisten liikkeiden reaktiot ja rikollisuussyytökset kohdentuvat selvästi tummaihoisiin ja eniten afrikkalaistaustaisilta vaikuttaviin, afrikkalaistaustaisten työllisyydessä ja rikollisuusasteissa on huomattavaa lähtömaakohtaista vaihtelua, jossa osa kansalaisuuksista vertautuu suoraan Euroopan maiden kansalaisiin ja osa taas on moninkertaisesti huonompi. Maahanmuuttajatkaan eivät siis ole millään tapaa yhteneväinen ryhmä, edes rodullistettuina yhteneväisiksi roduiksi, jotka voisivat kohdata rasistista syrjintää, joka vaikuttaisi heidän lopputuloksiinsa.*

Mikä siis lääkkeeksi ksenofobiaan ja toisaalta maahanmuuttajien syrjäytymisilmiöihin, jotka edelleen ruokkivat tuota ksenofobiaa? Tämä on keskustelu, jota olisi suuri tarve käydä, mutta joka on myrkyttynyt siten, että vilpittömätkin keskustelunavaukset tavataan tulkita aina ilkeimmällä mahdollisella tavalla suuntaan tai toiseen. Se on myös tehnyt kaikesta asiallisestakin keskustelusta vaikeaa retorista esteratakompastelua. Liberaaleja ja suvaitsevaisia arvoja ei voi puolustaa olemalla epäliberaali ja suvaitsematon.

Ryhmäkeskustelussamme pidimme samaan aikaan selvänä, että maahanmuuttajia tulee olemaan tulevaisuudessa merkittäviä määriä vähemmän kehittyneistä maista kehittyneempiin maihin osin johtuen jo pelkästään ilmastonmuutoksen vaikutuksista maanviljelyyn lämpimämmissä maissa. Maahanmuuttajien suora torjuminen linnoitetun ”rajat kiinni”-Euroopan mielessä olisi erittäin äärimmäinen ja epähumaani poliittinen linja pidemmällä aikavälillä. Se siis rajattiin pois mahdollisuutena.

Keskustelussa nousi esiin uudehko käsite ”kotouttamiskapasiteetti”, joka viittaa kunkin yhteiskunnan kvykkyyteen kunakin hetkenä kestävästi kohdentaa resursseja ei-integroituneiden kotouttamiseen. Kotouttamiskapasiteettin voi käsittää numerona esimerkiksi ei-työllisten tuoreiden maahanmuuttajien lukumääränä, jonka ylittyessä kotouttamistyön tavoitteet tai taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys vaarantuvat. En osaa heittää arviota tällaisesta lukumäärästä, mutta asiaa olisi hyvä jatkossa lähestyä akateemisesti.

Sillä on ilmiselvästi rajansa miten pluralistinen yhteiskunta voi olla, koska pluralistisen yhteiskunnan toimintaehto on juuri konsensus tietyistä perusarvoista ja säännöistä. Liberaaleissa demokratioissa talouden rakenne ja ansaintamahdollisuudet ovat olleet yksi keskeinen sitova tekijä näihin perusarvoihin ja sääntöihin. Kun matalan osaamisen ansaintamahdollisuudet jatkuvasti laskevat ja mahdollisuuksien epätasa-arvo sen myötä, pelkkä talous ei enää kykene hoitamaan kotoutustehtävää kuten se on esimerkiksi Yhdysvaltojen historiassa toiminut.

Siksi post-nationalistisen tai ”liberaalinationalistisen” valtion on oltava sellainen, joka suhtautuu kotouttamiskapasiteettinsa puitteissa avomielisesti maahanmuuttoon, muttei myöskään pelkää julistaa ja puolustaa inhimillisiä perusarvojaan. Tarvitaan ”nationalismia ilman etnistä syntyperää”.

Tällaisessa samaan aikaan pluralistista ja yhtenäistä yhteiskuntaa korostuvassa lähestymistavassa kotoutumisen ja maahanmuuttajien valikoinnin rooli maahanmuuttopolitiikassa nousevat merkittäviksi, koska maahanmuuttajiksi ei voida ottaa ihmisiä, jotka eivät ole valmiita sitoutumaan kohdemaan perusarvoihin ja sääntöihin –  vaan esimerkiksi pyrkivät kumoamaan nämä perusarvot ja säännöt tai eivät kunnioita niitä. Aidosti pluralistisessa yhteiskunnassa ei riitä, että maahanmuuttajat tulevat toimeen kantaväestön valkoisten hyvätuloisten cisheteroiden kanssa, vaan kaikkien yksilöiden tulee tulla toimeen keskenään. Lisäksi muilla kuin täysin humanitaarisin perustein valikoitavat maahanmuuttajat tulisi olla esimerkiksi ammattitaidon tai koulutuksen suhteen uskottavat mahdollisuudet pärjätä kehittyneemmän maan taloudessa. Tämänlainen liberaalinationalistinen lähestymistapa on se, jota presidentti Trudeaun Kanada edustaa.

Kotouttamis- ja turvapaikanhakijakeskustelussa nousi esiin eräs konkreettinen radikaali ajatus siitä, että pääosa kotouttamistyöstä ja kiintiömaahanmuuttajien valikoimisesta voitaisiin tehdä suoraan lähtömaissa, kun perinteisesti lähtömaissa on nähty voivan tapahtua vain humanitaarinen kehitysyhteistyö. ”Vastaanottokeskukset” eivät siis toimisi pelkästään kohdemaassa, vaan varsinaiset vastaanottokeskukset sijaitsisivat lähtömaissa ja esimerkiksi konfliktialueiden ulkoreunoilla.

Tällä olisi lukuisia etuja nykyiseen toimintatapaan nähden:

  • Vastaanottokeskusten pyörittäminen olisi huomattavasti edullisempaa; kustannus olisi murto-osa siitä, mikä nyt aiheutuu Suomen kalliilla ominaishintatasolla
  • Vastaanottokeskukset olisivat sidosryhmä lähtömaan paikallisessa yhteiskunnassa hieman suurlähetystön tavoin ja harjoittaisivat samalla kulttuurivaihtoa lähtömaan ja kohdemaan välillä
  • Lähtömaissa olisi paremmin tarjolla tulkkeja ja työntekijöitä, jotka ymmärtävät lähtömaan ja lähimaiden kulttuurin päälle ja voisivat edistää näiden huomioon ottamista maahanmuuttoprosessissa
  • Riskialttiin ja muuttajille hyvin kalliin (sekä epävarman) turvapaikanhakijaprosessin väärinkäytön tarve käytännössä lakkaisi, koska saman prosessin voisi käydä läpi jo lähtömaissa paljon pienemmällä riskillä. Eri maiden prosesseja voisi halutessaan kokeilla sen verran kuin jaksaa.
  • Humanitaarinen kiintiöpakolaisuusstatus voitaisiin päättää paremmin pohjatiedoin
  • Vastaanottokeskukset harjoittaisivat maahanmuuttoprosessin osana kotouttamistyötä, kulttuurivaihtoa ja humanitaarista työtä, joka hyödyttäisi lähtömaiden ihmisiä vaikka he eivät läpäisisikään maahanmuuttoprosessia
  • Suomeen päätyvät maahanmuuttajat olisivat osittain valmiiksi kotoutuneita jo saapuessaan ja heille voitaisiin järjestää jo lähtömaassa ollessaan esimerkiksi työharjoittelupaikkoja ja kieliopetusta.

*Erotan maahanmuuttovastaisuuden käsitteen rasismin käsitteestä, koska minusta termien käytön laatua on syytä ylläpitää. Rasismi tarkoitta nimenomaan sellaista ajattelua, jossa rotuajatteluun liitetään oletuksia eri rotujen (biologisista) ominaispiirteistä ja näillä ominaispiirteillä perustellaan esimerkiksi syrjintää kuten kansalaisoikeuksien epäämistä tietyiltä ihmisiltä. Kuten Tolkieninkin tarinoissa, jos haltijat saisivat päättää, haltijoilla, ihmisillä, kääpiöillä ja örkeillä olisi selvästi erilaiset oikeudet. Rasismi on tässä mielessä ideologista. Avoin rasismi on myös maahanmuuttovastaisuutta huomattavasti harvinaisempaa.

Maahanmuuttovastaisuus taas on paljon monisyisempi ilmiö kuin rasismi. Varmasti osa maahanmuuttovastaisista ovat rasisteja, mutta rasistisesti ajattelevia löytyy myös niistä, jotka eivät vastusta maahanmuuttoa vaan joskus jopa eksotisoivat vierasperäisiä. Maahanmuuttovastaisuuteen vaikuttanee eniten ksenofobia eli ”vieraanpelko”, joka voi olla luonteeltaan joko:

  • primitiivistä (vaistomaista mutta ohimenevää)
  • memeettistä (esim. kuulopuheiden myötä leviävää) tai
  • traumaperäistä (omasta ikävästä kokemuksesta seuraavaa).

Ksenofobia muodostuu ongelmaksi siksi, että se on eräänlainen mielen peukalosääntö, joka pyrkii erottelemaan ihmiset turvallisiksi ja uhkaaviksi varsin pinnallisten tekijöiden kuten kielen tai ulkonäön perusteella; se ei siis ota huomioon yksilöä, vaan samaistaa yksilön suureen ihmiskategoriaan, johon liittyy tiettyjä odotuksia. Samalla tapaa teemme toki kantaväestönkin suhteen oletuksia siitä, onko tietyn olemuksen omaava ihminen esimerkiksi vaarallinen, epärehellinen tai jollain tapaa vajaa; ksenofobia vain maalaa isommalla pensselillä kokonaisten etnisten ryhmien päältä. Vaikka tämänlainen suurella pensselillä maalailu rajaa uhkaaviksi liiotellun monta ihmistä ja on siksi myös toiseuttavaa, se kuitenkin palvelee yksilön itsesuojeluvaistoa heuristisena eli ”tarpeeksi hyvänä” ylivarovaisena ajattelutapana. Siksi siitä on myös vaikea päästä eroon. Ekstrovertille ihmiselle, jolta puuttuisi täysin kyky stereotypisoida ihmisiä, voisi käydä nopeasti hyvinkin huonosti.

 

One Comment on “Kohti metamodernia maahanmuuttopolitiikkaa

  1. Ei pidä paikkaansa, että vain heikosti kouluttautuneet olisivat maahanmuuttokriittisiä. Pääjehujenkin paikoilta löytyy usein korkeakouluttautuneita.
    Ei pidä paikkaansa myöskään se, että esim.Lähi-idästä tänne tulevat olisivat ollleet sosioekonomiselta asemaltaan vähäosaisia. Suuri osa esim.Irakista ja Syyriasta tulleista ovat korkeakouluttautuneita (joka rinnastetaan täällä meidän koulutusjärjestelmässämme) ja he ovat olleet hyvässä asemassa ja/tai taloudellisesti kannattavissa töissä kotimaassaan. Köyhyys ei nimittäin ole koskaan turvapaikan peruste vaan VAINO, josta kärsivät useimmiten parempaa keskiluokkaa tai yläluokkaa edustavat henkilöt sekä korkeissa asemissa olevat viranomaiset. Mm.Isis (Daesh) vainoaa nimenomaan korkeakouluttautuneita, lääkäreitä, opettajia jne.

    Tässä on unohdettu myös kokonaan kiintiöpakolaisten ja turvapaikanhakijoiden henkilökohtaisten tilanteiden eroavaisuudet: kiintiöpakolaiset pakenevat usein kotimaansa vaikeita olosuhteita eivätkä näin ollen edes täyttäisi turvapaikan perusteita vaan ainoastaan määräaikaisen, toissijaisen suojelun statuksen perusteet. Turvapaikanhakijalla ei ole mahdollisuutta hakeutua kotimaan leireille, he pakenevat henkensä edestä vainoa, eivät kotimaansa vaikeita olosuhteita. Tämä on syy, jonka takia turvapaikanhakuprosessi puoltaa paikkaansa. Mikäli ei ymmärrä mitä vaino on ja miten se ilmenee eri maissa, kannattaisi tutustua laajalti turvapaikkaperusteisiin, lukea satoja myönteisiä turvapaikkapäätöksiä ja keskustella niin kielteisten kuin myönteisten päätösten saajien kanssa, kuten teen työssäni päivittäin. Vasta siltä pohjalta voi todellisuudessa alkaa pohtia miten tulevaisuudessa kiintiöpakolais- ja turvapaikkaprosessit tulisi hoitaa inhimillisesti, ihmisiä auttaen ja ihmisoikeuksia kunnioittaen.

    Voin surukseni todeta, että Suomessa harjoitettu stereotypioihin ja usein myös luuloihin pohjautuva pohdinta ei ole laadukasta pohdintaa, koska se ei vastaa todellisuutta. Ei tunneta riittävän hyvin turvapaikanhakijoiden lähtötilanteita eikä siten miten lähtömaiden yhteiskunnat toimivat. Usein hallitus on se, joka vainoaa, ei prosessia silloin voi hoitaa kotimaassa eikä usein naapurimaissakaan, joissa pakolaisleirien olosuhteet ovat karmaisevat, lapsetkin ovat usein ilman terveydenhuoltoa, ihmisiä häviää leireiltä ja tapahtuu mielivaltaisia jengipuukotuksia, joihin esim.Turkin viranomaiset eivät puutu mitenkään.

    Ulkomaalaislain mukainen oikeus hakea turvapaikkaa pitää paikkansa kiintiöpakolaisprosessin rinnalla. Ennemminkin pitäisi puuttua siihen, miksi vastaanottopalvelut on annettu yksityisten yritysten hoidettaviksi, joka tulee erittäin kalliiksi. Voisi esimerkiksi tehdä laskelmat mitä maksaisi, jos kunnat ottaisivat näistä enemmän vastuuta, kuten Ruotsissa tehdään. Se olisi järkevämmän pohdinnan paikka.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: