Kirja: Doughnut Economics

Jari Sihvola

Dougnut Economics, Kate Raworth, Random House, (293 s.)

Tartuin kolumnisti George Monbiotin vuolaiden kehujen inspiroimana Kate Raworthin kirjaan “Doughnut Economics”, jossa ideana on hahmotella suuntaviivoja uudelle ajattelulle taloutta koskien globaalin ekologisen haasteen kontekstissa.

Ajattelunsa lähtökohtana Raworthilla on donitsi-kaavio (kaksi sisäkkäistä ympyrää), jossa itse donitsi kuvaa taloudelle jäävää tilaa, kun sen sisäpintojen alle jäävät inhimilliset tarpeet, joiden tyydytys ei saa laskea liian alas ja toisaalta donitsin ulkopinta viittaa luonnon kantokyvyn taloudelle muodostamaan kattoon. Talous pitäisi saada siis mahtumaan donitsin alueelle, mutta se ei saa tulla ulos kummastakaan suunnasta. Raworth uskoo tällaisten graafisten esitysten olevan hyvin tärkeitä ajattelumme muotoutumisen kannalta, joten hän nostaa kuvionsa ajattelussaan etualalle.

Kirjan keskeisenä teemana oleva vallitsevan taloustieteen kritiikki lähtee liikkeelle rationaalisen valinnan teorian olettamasta ihmistoimijasta. Kritiikkiä “homo economicusta” kohtaan on tietysti esitetty jo ties minkä verran ja tätä malliahan on hyvin helppo arvostella epärealistiseksi, kun kyseessä kerran on teoreettiseksi välineeksi tarkoitettu rankka yksinkertaistus. Monien aikaisempien kriitikoiden tapaan Raworth ei oikeastaan anna lukijalle tarkempaa kuvaa, miten tätä teoreettista mallia taloustieteen soveltavammassa tutkimuksissa käytetään ja miten se sitten mahdollisesti epäonnistuu niissä tavoitteissa, mitä sille on asetettu. Näin ollen jää taas kerran ehkä vähän epäselväksi, miten tämä kovasti kritisoitu malli sitten törmää vaikeuksiin käytännön tutkimuksessa. Toki osa kritiikistä koskee ennemminkin sitä, että teoria vääristää ajattelutapaamme. Raworthin siteeraamat tutkimukset, joiden mukaan taloustieteen opiskelijat ovat muita itsekkäämpiä ja pelkkä talouskieli (esim. “kuluttajasta” puhuminen “kansalaisen” asemasta), saa ihmiset tekemään itsekkäämpiä päätöksiä, pistävät miettimään.

Toinen taloustieteen keskeinen teoreettinen lähtökohta, joka joutuu kirjassa kritiikin kohteeksi, on teoria markkinoiden tasapainosta. Kritiikki esitetään kontekstinaan vuoden 2008 finanssikriisi, joka on käsittääkseni saanut lukuisat taloustieteilijät itsekin kriittiseksi edustamiaan teorioita kohtaan. Raworth ei todennäköisesti yritä tuoda tähän kritiikkiin mitään uutta, eikä pyri antamaan kuvaa alan sisäisestä kehityksestä kriisin jälkeen, mutta ehdottaa tilalle kompleksien järjestelmien teoriaa sovellettuna taloustieteeseen (complexity economics).

Siirryttäessä kritiikistä visioihin, Raworth ottaa puheeksi taloudellisen tasa-arvon. Sen kitkemistä Raworth pitää tärkeänä, sillä hän katsoo tilastollisen evidenssin osoittavan, että epätasa-arvo korreloisi vahvasti ympäristöongelmien (sekä monien muiden sosiaalisten ongelmien) kanssa. Toinen merkittävä tilastollinen havainto on, että epätasa-arvon ja talouskasvun positiivisesta korrelaatiosta ei näkyisi mitään merkkiä kansantalouksissa, vaan näiden suhde empirisessä aineistossa näyttäisi vaihtelevan melkein mitten sattuu. Tästä Raworth vetää johtopäätökset, ettei meidän tarvitse ajatella, että epätasa-arvolla olisi joku hyödyllinen tehtävä kansantaloudessa.

Raworth tuntuu menevän varsin pitkälle tasa-arvon agendassaan: perinteinen redistributiivinen politiikka ei riitä, vaan pitäisi luoda järjestelmä, joka perusperiaatteiltaan jakaa sitä vaurautta, joka mahdollistaa epätasa-arvon syntymisen. Esimerkiksi hän puhuu “omistajuuden vallankumouksesta” viitaten yritysmalleihin, joissa työntekijät omistavat firman ja sijoittajat saavat osakkeen sijaan firmalta kohtuutuottoisia obligaatioita. Myös robottien kohdalla Raworth tuo esille “kansalaisomistuksen” mahdollisuuden. Informaatioteknologiassa ja digitalisaatiossa Raworth näkee pitkälle meneviä mahdollisuuksia hajauttaa omistajuuden rakennetta. Tässä hän nostaa keskiöön erilaiset avoimen lähdekoodin yhteisölliset hankkeet ja kehottaa kehottaa valtiota tukemaan niitä. Esteenä tässä projektissa ovat yksityisyritysten patentit, joita pitäisi rajoittaa. Rahajärjestelmän suhteen Raworth tuo esille perinteisempien ideoiden, kuten pankkien sadan prosentin reservivaatimusten sekä ihmisille ja ympäristöprojekteille suunnatun setelirahoituksen, lisäksi myös blockchain -verkkotekniikan avulla toimivat digivaluutat, joiden avulla voitaisiin laittaa vaikka paikalliset pienenergiantuotannon yksiköt käymään tuottamallaan sähköllä kauppaa keskenään.

Talouskasvun merkitystä aletaan toden teolla käsitellä vasta kirjan toiseksiviimeisessä luvussa. Degrowthin julistamisen sijaan Raworth pysyttelee hieman turvallisemmilla vesillä ja kehottaa agnostismiin talouskasvun tarpeellisuuden suhteen. Talouspoliittisina keinoina tämän tueksi esille nostetaan lähinnä degrowth-kirjallisuuden yleisimpiä kliseitä, kuten työaikojen lyhennys ja verouudistus tulovirroista kohti varallisuuden verotusta. Vähän yllättävämpänä ehdotuksena – joskin tietoisena sen toimivuuden epävarmuudesta – esitetään talletuksien tekeminen pysyvästi maksullisiksi (negatiivisen koron tapaan), jonka toivotaan tukevan reaalitalouden investointeja ja estävän pääoman loputonta kasautumista. Kirja ei taida saada kovin hyvin otetta siitä, mitkä voisivat olla ne vaikeimmat ja oleellisimmat kysymykset, joihin pitää vastata, kun kysytään, voidaanko talouskasvua painottavasta ajattelusta etääntyä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion kontekstissa.

Raworthin vision sisällöltään rikkain puoli taitaa olla “regeneratiivinen talous”, jossa on kyse kiertotaloudesta hyvin vahvassa mielessä. Se edellyttäisi mahdollisimman suuren materiaalivirtojen uusiokäytön ja tulisi ulottaa koskemaan mahdollisimman laajalti koko taloutta. Materiaalivirrat pitää tällöin suunnitella siten, että tuotanto kaikissa muodoissaan on mahdollisimman pitkälle käytettävissä uudestaan. Raworthin mukaan nykymallinen talousjärjestelmä ei oikein mahdollista riittäviä uudistuksia. Ongelmana hän näkee yritysten suuren koon, niiden käytöstä ohjaavan voittomotiivin sekä varallisuuden päätymisen finanssimarkkinoille. Regeneratiivisen talouden ajatukseen hän liittää myös verouudistuksen työvoiman verotuksesta kohti materiaalisten resurssien verotusta sekä vision uusista mittareista, joilla voisi mitata taloudessa syntyvää arvoa nykyisen rahallisen arvon lisäksi.

Kirja on siis aiheiltaan varsin monipuolinen kattaus, mistä toisaalta seuraa, että eri asioita ehditään käsitellä enimmäkseen vain kevyesti. Tämän voi ehkä osin antaa anteeksi, jos katsotaan, että teoksessa on kyse lopulta ainoastaan poliittisten suuntaviivojen hahmottelusta hyvin laaja-alaisella kentällä. Painotuksissa olisi kuitenkin ollut vähän hiomista. Nyt esimerkiksi rationaalisen valinnan teorian iänikuista kritiikkiä on sivutolkulla, kun taas monet uudemmat tärkeät aiheet ohitetaan nopeasti.

Raworthin mukaan taloustieteilijöiden pitäisi olla “puutarhurimaisempia”, jolla hän tarkoittaa, ettei heidän pitäisi ennustaa ja kontrolloida taloutta niin paljoa. Toisaalta osa hänen omista reformiehdotuksensa ovat usein huomattavasti pidemmälle meneviä kuin tyypilliset taloustieteilijöiden ehdottamat reformit. Kun laajalla kädellä maalaillaan kaikenlaisia isoja talousreformeja ilman kokonaisvaltaisempaa taustanäkemystä, jää ilmaan tietysti roikkumaan kysymys siitä, miten paljon markkinatalous ja hyvinvointivaltio antavat pelivaraa taivutella makrotalouden indikaattoreita eri suuntiin. Esimerkiksi voitontekomotiivi ja kiertotalous esitetään toisilleen jotenkin vastakkaisina ilmiöinä, minkä luulisi herättävän paljon kysymyksiä. Samoin jos yksityisomistusta lähdetään rajusti kaventamaan, olisi varmaan aiheellista vastata edes jotenkin siihen taloustieteen perinteiseen ajatukseen, jonka mukaan yksityisomistus on ylivertainen suuremman tehokkuutensa takia. Kirja toisaalta painottaa myös, että uudistusten suhteen edettäisiin alhaalta käsin ja pienin askelin, mikä tietysti tekee reformeista varovaisempia. Yritysten suuri koko nähdään kirjassa keskeisenä ongelmana, mutta sitäkään asiaa ei oikein perata auki.

Kirjassa esitetty taloustieteen kritiikki keskittyy niin pitkälle perinteisiin fundamentaalin tason teorioihin, että jää myös mietityttämään, kuinka hyvin Raworth on selvillä siitä, missä taloustiede nykyään esimerkiksi ympäristön ja finanssimarkkinoiden suhteen menee. Ja kun vallitsevaa taloustiedettä kritisoidaan, hämmästyttää hieman, miten vähän sitten vaihtoehtoisia taloutta tutkivia koulukuntia esitellään. Kompleksien systeemien tutkinta on selvästi otettu esiin, mutta olisi ollut kiva lukea, miksi juuri se on hyvä vaihtoehtoinen teoreettinen viitekehys verrattuna muihin.

Lennokasta tyyliä ilmaisussaan hakeva teos voi muodostua varsin pitkäpiimäiseksi lukukokemukseksi sen aiheisiin jo perehtyneille, joskin mukana on kaikille varmasti myös mielenkiintoisia viittauksia uusiin tutkimuksiin ja erilaisiin ympäristöalan projekteihin. Ehkä juuri viitteiden runsaus saattaisi nostaa kirjan muun aiheeltaan samantyyppisen kirjallisuuden yläpuolelle. Tutkimusviittaukset haastavat esimerkiksi pohtimaan, pitäisikö talousjärjestelmäämme lähteä uudistamaan jo kielenkäytöstä alkaen. Kirjan perussanoma, joka kehottaa ihmisiä eksperimentoimaan taloudella paikallistasolla, voi tuntua monista inspiroivalta. Kirjaa on kuitenkaan vaikea pitää pakollisena luettavana, jos sen aiheet ovat jo jokseenkin tuttuja.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: