Moraaliin ei tarvita vapaata tahtoa

Lilja Tamminen
Hyväosaiset tekevät joskus ns. attribuutiovirheen, eli tulkitsevat menestyksensä johtuvan heidän omasta erinomaisuudestaan, erityisesti valintojensa erinomaisuudesta. Hyväosaisten alaspäin suuntautuva puhe huono-osaisille siitä, miten menestys on vain asenteesta ja itsekurista kiinni, on tavallaan harhoista lähtöisin. Miksi näin?

Kukaan tolkullinen ihminen ei nykytiedon valossa väitä, että kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet. Aikamme trendinä on kenties jopa reagoida modernistista katulapsesta vaurauteen nousseen yksilön sankaritarinaa vastaan toteamalla mm. tietellisissä tutkimuksissa, että menestymisen lopputuloksia ennustaa parhaiten sattumien kasautuminen. Tässä postmodernissa maailman kompleksisen luonteen paljastamisessa piilee samalla vaara, koska käsitys siitä, että ihminen on lähtökohtiensa ja ympäristön oikkujen vanki, alkaa helposti toteuttaa itseään. Miksi nähdä vaivaa tai ottaa riskejä, kun kaikki kuitenkin on kiinni sattumasta?

Populaarifilosofiassa, erityisesti perinteisessä etiikassa, on pääosin oletettu vapaan tahdon olevan olemassa – tai pikemminkin pidetty sitä itsestäänselvyytenä. Asiaa on puitu ainakin parituhatta vuotta, mutta tieteen kehittyessä viime vuosikymmeninä on alkanut piirtyä kuva, jossa ei ole mitään syytä olettaa, että vapaata tahtoa on olemassa lainkaan.

Väite vapaan tahdon olemassaolemattomuudesta saattaa alkuun kuulostaa hyvinkin radikaalilta. Vapaata tahtoa voidaan pitää esimerkiksi moraalin ja oikeusjärjestelmämme yhtenä perusoletuksena. Lisäksi vapaa tahto on oleellinen osa monen ihmisen käsitystä itsestään ja valinnoistaan, ja myös keskeinen osa lähes kaikkia uskontoja.

Vapaan tahdon määritteleminen on yllättävän hankalaa, mutta yleensä sitä pidetään ihmisolennon tietoisena kykynä valintatilanteissa valita erilaisista mahdollisista tulevaisuuksista – esimerkiksi moraalinsen kompassinsa mukaan. Ihminen voi kokea houkutuksia ja epäilyksiä tiettyihin suuntiin, mutta jos oletamme vapaan tahdon olemassaolon, hän kuitenkin tekee itsenäisen valinnan.

Tästä syystä pidämme pahoina tai huonoina sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet nähdäksemme ilmiselvän huonoja valintoja – käyttäneet runsaasti huumeita, varastaneet, pettäneet, tappaneet, ja niin edespäin. Syy siihen, miksi pidämme heitä huonoina ihmisinä on se, että kyseenalaistamme heidän moraalinsa. Sankaritarinoissa “viholliset” kuvataan yleensä luonteeltaan pahoina, minkä vuoksi he toimivat kuten toimivat, eli hyveitä vastaan.

Vastaavalla tavalla pidämme hyveellisinä heitä, jotka tekevät pitkäjänteisiä ja esimerkiksi lähipiiriä hyödyttäviä valintoja. Erityisesti luterilais-protestanttisessa kirkkoperinteessä suorastaan ihannoidaan hedonismin antiteesiä: itsettömyyttä, uhrausta ja palvelusta. Hyväosaisten itseattribuutio onkin vapaan tahdon vallitessa periaatteessa oikea johtopäätös; hyviä valintoja tehnyt on hyveellinen ja ansaitsee palkintonsa. Tällaisessa Oliver Twist -maailman eetoksessa köyhät nähdäänkin kärsivän jonkinlaisesta valitettavasta perisynnistä tai luonteenheikkouden sairaudesta. Suomessa, mutta etenkin köyhemmissä maissa, on paljon ihmisiä, jotka edelleen ajattelevat näin.

Miksi siis fiksutkin ihmiset tekevät joskus valintoja, joista he tietävät niiden olevan huonoja? Nykytieteen valossa ilmeisesti siksi, että kognitiivisten prosessien jyllätessä aivoissamme valintamme tapahtuvatkin erilaisten kilpailevien fysiikan lakien alaisten mutta monimutkaisten impulssien välisen ”taistelun” seurauksena.

Taisteluun ryntäävät tottumukset, omaksutut moraalisäännöt, pelko muiden suhtautumisesta ja toisaalta toiveet jostain hyvästä. Eri aikoina nämä ovat eri yksilöissä eri vahvoilla. Yksiä tiedostamme ja toisia emme juurikaan. Eri yksilöissä tietyt impulssit ovat vahvempia kuin toisissa hyvin monimutkaisista syistä. Käytännössä joku impulssi tai niiden kokoelma aina voittaa. Jos voimme ennustaa yksilön valintaa tilanteessa erittäin suurella tarkkuudella, onko silloin enää mitään vapaata tahtoakaan?

Arkisen eli newtonilaisen fysiikan kautta tarkasteltuna todellisuus on niinsanotusti deterministinen. Deterministinen todellisuus toimii ikään kuin kellokoneiston tavoin, edeten lainalaisesti osiensa energian ja sijainnin seurauksena kohti jotain tiettyä (tuntematonta) tilaa. Vaikka ns. metafysiikan libertaristit haluavat niin väittää, kvanttifysiikan löytäminen ei ole antanut syytä olettaa ihmisen olevan klassisesta fysiikasta vapaa kvanttiolento, koska kvantti-ilmiöt rajautuvat solutasoa huomattavasti pienempiin ilmiöihin eivätkä hypoteettiset kvantti-ilmiöitä hyödyntävät solutkaan selittäisi tietoisuutta tai vapaata tahtoa. Tietoisuutemme ja valinnanteon kokemus on oletettavasti siis ”vain” evoluution kehittämä aivotoiminnastamme kumpuava (emergentti) ilmiö, ja aivomme toimivat ennustettavien fysiikan lakien puitteissa ja ovat periaatteessa luotettavasti ennustettavia.

Jos vapaa tahto onkin vain hassu nimi kokemukselle jostakin muusta ilmiöstä, miksemme sitten vain kaikki heittäydy sossun luukulle kittaamaan kaljaa tai jää kotiin pelaamaan pleikkaria? Juuri siksi, ettei noilla käytöksillä ole sen enempää tekemistä vapaan tahdon kanssa kuin hyväosaisten toiminnallakaan.

Vapaan tahdon olemassaolosta henkisesti luovuttaessamme meillä ei ole aikaa fatalismiin. Koska todellisuus on kaikkine jatkuvasti muuttuvine ja liikkuvine hiukkasineen niin uskomattoman monimutkainen järjestelmä, vaikka meillä kaikilla olisikin fysiikan lakien määräämä “kohtalo”, meidän on täysin mahdotonta arvioida mikä se on. Fatalisti uskoo kohtaloihin, joihin hän ei voi vaikuttaa. Se on sitä, että Pertti päättää olevansa ikuisesti köyhä, koska hänen vanhempansakin olivat.

Se, ettemme voi valita vapaasti, ei tarkoita, etteikö valintojamme ohjaisi ”moraalinen kompassi”. Päin vastoin on kaikki syy olettaa, että valintojamme ohjaa monimutkainen ja jatkuvasti sopeutuva kompleksi järjestelmä (hermosto), joka yrittää pärjäillä sille ongelmia jatkuvasti asettavassa monimutkaisessa todellisuudessa — ainakin jotenkuten. Maailma on hirveän vaikea paikka, eivätkä muut ihmiset tee siitä aina yksinkertaisempaakaan. Siksi on hirveän vaikeaa tehdä erityisen fiksua robottia.

Tämä ”moraalinen kompassi” muodostuu jokaisen meistä elämänkokemuksen seurauksena ja jokaisesta tulee uniikki; joskin keskimäärin tapamme myös muistuttaa toisiamme, koska emme loppuen lopuksi aina elä niin hirveän erilaisia elämiä. Ne, joista tulee outoja, ovat joko muodostuneet kummallisessa elämässä tai ovat jotenkin rakenteellisesti erilaisia. Koska moraalinen kompassi jatkuvasti muodostuu edelleen, on myös tilanneriippuvaista mitä se ohjaa meidät kunakin hetkenä tekemään. Jos maailma tai lainsäädäntö muuttuu, moraalinen kompassi yrittää sopeutua eri tavoin. Joskus nopeasti, joskus hitaasti.

Valintojen teon kannalta olemme monella tapaa kuin julesverneläinen tutkimusmatkalla oleva laiva, jolla on miehistö ja jonkinasteinen tehtävä. Kun laiva lähtee lähtösatamasta kohti tuntematonta, sillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä odottaman pitää. Tuota käsitystä joudutaan usein muuttamaan matkan edetessä, kun vastaan tulee kaikenlaista, jota ennen ei osattu odottaa: nähdään muita laivoja tai kenties merihirviöitä. Laivan miehistö saattaa huolestua olevansa eksyksissä ja alkaa vääntämään keskenään siitä, mikä tehtävä nyt onkaan ja mihin suuntaan mennä. On vaikea arvioida kuin korkeintaan hetkessä, mikä johtopäätös kulloinkin miehistössä voittaa. Ehkä tappelun temmellyksessä ajetaan karille, kohdaten kokonaan uusia haasteita. Ehkä miehistö päättää vain pysyä suunnitelmassa, ettei ainakaan tehdä huonompia päätöksiä. Laiva aina päätyy jonnekin; yleensä se ei uppoa. Miehistö yrittää oppia kokemuksesta jotain. Jokainen ruokakaupan kassajonotus tai iskuyritys yökerhossa on tällainen seikkailutarina julmassa universumissa pärjäilevälle hermostollemme.

Vaikka vapaa tahto olisikin illuusio, juuri olemassaolon luonteemme vuoksi laki, järjestyksenvalvonta, moraalikulttuuri ja palkinto hyvistä teoista ovat keinoja rakentaa ihmishermostoille sellaisia seikkailuja, että monelle ”laivalle” käy hyvin. Kasvatus, koulutus, palkka ja parinhaku muokkaa ja motivoi meitä tietynlaisiksi laivoiksi. Tietynlaiset laivan rungot ja sen seikkailut johtavat tällaisten tekstien syntyyn; toiset johonkin aivan muuhun. Jännittävintä on silti se, että voimme osittain kokea sen, kun laivamme miehistö kinastelee keskenään, koska voi olla, ettei kokemuksella ole juurikaan virkaa itse taistelussa. Se liittynee jotenkin evoluutioon.

Tietoisuuden mysteeri.

 

 

 

One Comment on “Moraaliin ei tarvita vapaata tahtoa

  1. Kuulostaa aika spekulatiiviselta tuo vapaan tahdon puuttuminen. Näin itsevarmalle väitteelle (”ei ole mitään syytä olettaa, että vapaata tahtoa on olemassa lainkaan”) kaipaisi vähintään jonkin lähteen, jossa asiantuntija päätyisi samaan lopputulokseen asianmukaisin perustein.

    Tietoisuutemme ja valinnanteon kokemus [i]on[/i] evoluution kehittämä aivotoiminnastamme kumpuava emergentti ilmiö, mutta poistaisin lauseesta sanan ”vain”. Emergenssi ei tarkoita, että ilmiö olisi päältävä – että korkeamman rakennetason toiminnalla ei olisi vaikutusta alempaan. Vaikea kuvitella, että niin monimutkainen asia kuin tietoisuus olisi kehittynyt biologisesti merkityksettömänä sivutuotteena. Vapaan tahdon puuttumisen ”todistavat” kokeet tekevät todella rankkoja yksinkertaistuksia ja käyttävät huonosti perusteltuja lähtöoletuksia (ks. esim. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2942748/). Omasta mielestäni koko ”muna vai kana” -kysymys on täysin päätön; tottakai kaikki vaikuttaa kaikkeen monimutkaisten takaisinkytkentöjen ja vuorovaikutusten kautta! Saahan sitä tutkia, mutta vähintäänkin pitäisi perustella, miksi valitsee lähtöoletukseksi munan ja tarkastelukohteiksi jonkin tietyn yksittäisen hermoimpulssin ja tietyn yksittäisen tapahtuman (tahdonalaisen liikkeen toteutumisen) (viittaan Benjamin Libetin kokeisiin). Mielenkiintoista on, että tietoisuuden ja tietoisen aivotyöskentelyn kanssa korreloi aivoaaltojen laaja synkronoituminen. Kausaatiosuhde on tässäkin epäselvä (ja todennäköisesti kaksisuuntainen), mutta olisi täysin perusteltua olettaa, että tietoisuus vaikuttaa suoraan alemmalle toimintatasolle synkronoimalla hermopiirien toimintaa. Yo. artikkelissa neurotieteen professori W. R. Klemm toteaa mm.:

    ”Commonly, we think of neural events as causing bodily movement as well as consciousness, and assume from zombian research that consciousness cannot cause neural events. This view treats consciousness as some kind of ethereal, out-of-brain, non-physical entity. But suppose that consciousness itself [i]is[/i] a neural event! In that case, conscious intent would have a physical reality in the brain and would of course be able to influence other neural activity.”

    Kuulostaa järkeenkäyvältä. Tietoisuutta on turha mystifioida.

    Joka tapauksessa pidin laivametaforasta 🙂 Ja loppuun täytyy todeta, että vapaasta tahdosta keskusteltaessa mennään helposti hiustenhalkomiseen, koska käsite on niin vaikea määritellä ja tulkinnanvarainen. Siksi kannattaisin agnostismia vapaan tahdon suhteen; en väittäisi sellaisen olevan olemassa, mutta en kieltäisikään.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: