Pehmeämpi maailma

Jokainen, joka on kiinnostunut politiikasta tai yhteiskunnasta, haluaa rakentaa parempaa maailmaa. Ei ole olemassa ideologiaa, joka pyrkisi sen kannattajien näkökulmasta tekemään maailmasta huonompaa. Parempi maailma on meidän kaikkien yhteinen päämäärä.

Antti Värtö

Olemme joskus erimielisiä siitä, millainen maailma tuo parempi maailma olisi. Erimielisiä olemme siitäkin, millä keinoin voisimme asioita parantaa. Silti meillä kaikilla on sinänsä sama päämäärä: yhteiskunta, joka on parempi kuin nykyinen. Me kaikki haluamme rakentaa jonkinlaista utopiaa.

Utopioiden rakentajien perusvirhe on naiivius – tai kiltimmin sanottuna liiallinen idealismi. Naiivi utopisti ajattelee, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, joten rakentamalla oikeanlaisen yhteiskunnan, ihmiset toimisivat automaattisesti mukavasti toisiaan kohtaan. Utopistisessa ajattelussa saatetaan ajatella, että ihanneyhteiskunnassa ei tarvita poliisia, koska ihmiset tietenkin tekevät rikoksia vain siksi, että vääränlainen yhteiskunta on kohdellut heitä kaltoin. Rahaakaan ei tarvita, koska ihmiset tietenkin ymmärtävät tärkeiden töiden merkityksen ja vapaaehtoisesti suostuvat tekemään niitä yhteiseksi hyväksi. Eikä lakeja tarvita, koska oikeanlaisella koulutuksella ihmisten moraalitaju saadaan niin korkeaksi, että kansalaiset automaattisesti toimivat aina hyvin.

Nämä ovat utopioita ihmisistä. Ne toimisivat varmasti hyvin, jos voisimme vaihtaa ihmisten tilalle jonkin toisen lajin, jolla on hyvin erilainen perusluonne kuin meillä.

Naiivien utopioiden vastareaktio on dystopismi. Koska ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, tekee moni johtopäätöksen, ettemme voi ikinä saada hyviä asioita. Tällaisesta näkökulmasta paremman maailman rakentaminen tarkoittaa kaaoksen hallitsemista. Jos se tarkoittaa hallitsemista totalitaristisella otteella, niin sitten rautanyrkki otetaan esiin. Äärimmäisillään tästä näkökulmasta ajatellaan, että valinta pitää tehdä Orwellin 1984:n totalitarismin ja Goldingin Kärpästen herran väliltä, koska kaikki muu on haihattelua.

Mutta kuten vastareaktiot yleensä, tämäkin on liioittelua. Vaikka utopiat ovat aina optimistisia, ei niiden tarvitse olla naiiveja. Optimistin ei tarvitse uskoa ihmisten hyvyyteen: hänen täytyy vain uskoa, että hyvät lopputulokset ovat mahdollisia.

Markkinatalous on paras esimerkki optimismista, joka ei ole naiivia. Se lähtee hyvin kyynisestä perusoletuksesta: ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja ahneita. Mutta Adam Smith ei päätellyt, että kaikki olisi turhaa ja että Mad Max on ainoa realistinen tulevaisuuskuvaus. Ei — hän rakensi mallin järjestelmästä, joka käyttää polttoaineenaan ihmisten alhaisimpia tunteita ja joka tuottaa rikkautta koko yhteiskuntaan.

Tai otetaan toiseksi esimerkiksi byrokratia. Byrokratiaa käytetään usein kirosanana, mutta todellisuudessa meidän oikeusvaltiomme ja hyvinvointiyhteiskuntamme pohjautuu hyvin syvällisellä tavalla byrokratiaan. Kansalaisten tasapuolinen kohtelu rakentuu byrokratian varaan. Byrokratia huolehtii siitä, ettei yhteiskuntamme toimi nepotismin ja hyvä-veli-verkostojen avulla. Se estää korruptiota, koska byrokratiassa joku on aina vastuussa siitä, että hommat toimivat oikein. Byrokratian ideologia (jos sellaisesta voi puhua) lähtee oletuksesta, että ihmiset ovat pelkurimaisia ja haluavat välttää ongelmia itselleen. Byrokratia valjastaa nämä tunteet hyviin tarkoituksiin. Jos viranhaltija on henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että kunnan hankinnat on tehty ilman korruptiota, niin hänellä on hyvä syy huolehtia siitä, ettei korruptiota tosiaan ole koko systeemissä. Pelkurimaisuus ja ongelmien välttelyn halu ovat oikeudenmukaisen ja tasapuolisen yhteiskunnan rakennepalikat.

Rakentamalla järjestelmä, joka kannustaa ihmisiä toimimaan oikeanlaiseen suuntaan, voimme saada erittäin hyviä tuloksia aikaan. Näitä järjestelmiä ei kannata rakentaa ihmisten ylevien tunteiden varaan, koska ihmiset eivät aina ole niin yleviä. Mutta kuten markkinatalouden ja byrokratian esimerkit osoittavat, eivät ylevät tunteet ole välttämättömiä yhteisen hyvän tuottamiseen. Oikeanlaisilla järjestelmillä voimme kanavoida ihmisten alhaisimmatkin tunteet sammoksi, joka jauhaa yleistä hyvinvointia.

Me emme tarvitse parempia ihmisiä. Me tarvitsemme parempia kannustimia ja parempia rakenteita.

Paremmat rakenteet ovat pehmeitä rakenteita. Vaikka emme perustakaan rakenteitamme yleviin tunteisiin, se ei tarkoita, että meidän pitäisi olla alhaisia toiminnassamme. Päinvastoin; meillä voi olla hyvinkin ylevät tavoitteet ja hyvin pehmeät toimintatavat.

Otetaan muutama tapausesimerkki.

Rikollisuus, erityisesti väkivaltarikollisuus, herättää ihmisissä vahvoja tunteita. Muuten rauhalliset ihmiset kiihtyvät ajatellessaan väkivaltarikollisia. Rikollisille toivotaan kovia rangaistuksia: pahoinpitelijöille ruumiillista kuritusta, seksuaalirikollisille kastrointi, murhaajille kuolema. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Hammurabin lait tuntuvat selvästi tyydyttäviltä edelleen, ja ne tuntuvat monista olevan oikeudenmukaisin ratkaisu. Jos tyydymme pelkkiin vankeusrangaistuksiin, niin ainakin vankilatuomioiden pitäisi meistä olla pitkiä ja vankilakokemuksen kammottava.

Lukemattomissa baarikeskusteluissa ja nettikommenteissa on pilkattu Suomen vankiloita. Niitä pidetään liian ylellisinä. Monet tuntuvat toivovan, että Suomen vankilat olisivat ankeita, karuja paikkoja, joissa jokainen päivä olisi tuskallinen kokemus. Pitäisi ottaa mallia Venäjältä, Vietnamista, Saudi-Arabiasta. Yleensä näistä maista ei haluta juuri ottaa mallia missään, mutta vankeinhoito tuntuu olevan poikkeus.

Suomen vankeinhoidon malli tuntuu ehkä liian pehmeältä, mutta se toimii. Pohjoismaissa rikosten uusiminen on matalinta koko maailmassa. Kovat otteet kriminaalipolitiikassa eivät vähennä rikollisuutta: pehmeät vähentävät. Ja tarkemmin ajatellen tässä on järkeä: jos vankeinhoito pyrkii sopeuttamaan rikollisen normaalielämään, on tällä vapautumisen jälkeen todellinen mahdollisuus luopua rikollisesta elämäntavasta ja liittyä työtätekevien kansalaisten riveihin. Mikäli vankeinhoito tähtää vain rankaisuun, ei vapautuneella vangilla ole välttämättä mitään kykyä muuttaa elämäänsä.

Tuntuisi tyydyttävältä lukita rikolliset jonnekin kuoppaan ja heittää avain pois. Tuntuu suunnattoman lälläriltä ratkaisulta tehdä vankiloista hotellimaisia laitoksia, joissa vangeille annetaan vertaistukea ja yritetään valmistaa heitä siviilielämään. Mutta meidän ratkaisumme toimii parhaiten.

Rankaisemisen ajatus ei elä vain vankeinhoidossa. Vaikka yleensä omiin lapsiin suhtaudutaan aika pitkälle täysin päinvastoin kuin väkivaltarikollisiin, niin jostain syystä niin rikollisten kuin lasten tapauksessa uskotaan edelleen rangaistusten autuaaksitekevään voimaan.

Lasten kasvatuksessa suosittiin ruumiillista kuritusta aivan viime vuosikymmeniin asti. Kurituksesta on nykyisin suurimmaksi osaksi luovuttu, mutta väärästä toiminnasta rankaiseminen on edelleen useimpien ajatus kasvatuksesta. Kun lapsi toimii väärin, hän saa rangaistuksen. Tämän logiikan mukaan kovapäisinkin lapsi oppii toimimaan oikein, kun on tarpeeksi monta kertaa rangaistu. Kuin Pavlovin koirat, oppivat lapset välttämään pahoja tekojaan rangaistuksen pelossa.

Paitsi että Pavlov ei käyttänyt rangaistuksia. Hän yhdisti miellyttävän asian (ruoan) neutraaliin asiaan (kellon soittoon). Tämä ei ole sattumaa. Behavioralismin keksijä, B.H Skinner opetti puluja pelaamaan pöytätennistä. Aina, kun pulu liikkui oikein, se sai palkinnon. Väärästä toiminnasta ei tullut mitään seurausta. Melko nopeasti pulut oppivat pelaamaan.

Psykologit ovatkin hyvin yksimielisiä siitä, että rangaistukset ovat äärimmäisen huono keino käytöksen muuttamiseen. Toimiva keino on seurata Skinnerin mallia: palkita oikeasta käytöksestä ja jättää väärä toiminta huomiotta.

Miten vaikkapa natsismia vastaan pitäisi toimia? Pohjoismainen vastarintaliike marssii kaduilla ja levittää vihapuhetta ympäri nettiä. Tämä tilanne turhauttaa todella monia, joiden mielestä natsismi on kamala asia, eli melkein kaikkia. Osa turhautuu niin paljon, että haluaa toimia aktiivisesti natseja vastaan. Jos natsit kerran eivät noudata sääntöjä, he sanovat, ei meidänkään tarvitse kunnioittaa sääntöjä heitä vastaan toimiessamme. Natsien mielenosoituksen häiritseminen tuntuu tyydyttävältä. Natsien kanssa tappeleminen tuntuu oikeamieliseltä taistelulta.

Mutta kuinka moni natsi on lakannut olemasta natsi sen takia, että antifat vetivät häntä turpaan? Estävätkö vastamielenosoitukset natsimarsseja, vai onko tappeleminen anarkistien kanssa osalle kansallissosialisteja jopa merkittävä syy osallistua marssille?

Tappelemisen sijasta jotkut kokeilevat dialogia. Dialogi on epätyydyttävää. Ja hidasta. Eikä ikinä ole varmaa, onko siitä mitään hyötyä. Silti se toimii.

Afroamerikkalainen muusikko Daryl Davis on ehkä paras esimerkki dialogin toimivuudesta. Hän on 30 vuoden ajan jutellut Ku Klux Klanin jäsenten kanssa. Hän on kutsunut klaanilaisia kotiinsa ja jutellut heidän kanssaan rauhallisesti. Ja hän on käännyttänyt laskujensa mukaan 200 klaanilaisia pois rasistisesta ideologiasta.

On kovin helppoa pilkata pehmeyttä. Kovuus tuntuu tyydyttävämmältä.

Silti pehmeät ratkaisut toimivat paremmin.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: